Tänään on jo taas vähän paremmin kuin eilen. Eilenhän mä siis vaan itkin koko päivän. Ihan ilman syytä - tai siis ilman että joku yksittäinen asia ois mua erityisesti itkettänyt. Mun elämä itketti mua. Kaikki musiikki itketti mua ja televisio itketti mua. Ja hassua kyllä, mä en edes muista, koska viimeks olen itkenyt näin. Siis "ilman syytä". Se vaan alkoi eikä meinannut loppua.
Kaikki tää sai alkunsa viime viikonloppuna, jonka vietin Tukholmassa. Siellä, missä se kusipäinen eksäni asui tai asuu kai vieläkin. Mua ahdisti hiukan ajatus paluusta siihen kaupunkiin, mutta kun sitten sinne pääsin... sitten vasta tiesin, miten paljon voi ahdistaa. Mun oli vaikea hengittää ja mun oli vaikea keskittyä mihinkään. Nyt musta tuntuu kuin mä olisin nukkunut ja nähnyt vaan unta siellä olemisesta. Musta ei tunnu todelliselta tunnelbana-ajelut tai skumpan litkiminen puistossa. Mikään siitä ei tunnu todelliselta. Paitsi se ahdistus, joka peitti kaiken alleen.
Enkä mä haluais olla tällainen. Mä en ole melkein viiteen vuoteen ollut missään tekemisissä sen ihmisen kanssa. Miten mä vieläkin annan sen tehdä näin mulle? Miten monta kertaa mä olen jo kuvitellut päässeeni yli kaikesta siitä paskasta, mitä se mulle teki. Mitä mä annoin sen tehdä mulle. Miks vitussa mä annoin sen tehdä niin mulle. Miks mä en vaan kävellyt pois, miks mä en lähtenyt. Ainoa, mikä mua nyt vois lohduttaa, on se, että se ei ikinä saa tietää mun vieläkin miettivän näitä.
Paremmin tietävät kertoi, jos ei se tapa niin se vahvistaa.
Kaikki tää sai alkunsa viime viikonloppuna, jonka vietin Tukholmassa. Siellä, missä se kusipäinen eksäni asui tai asuu kai vieläkin. Mua ahdisti hiukan ajatus paluusta siihen kaupunkiin, mutta kun sitten sinne pääsin... sitten vasta tiesin, miten paljon voi ahdistaa. Mun oli vaikea hengittää ja mun oli vaikea keskittyä mihinkään. Nyt musta tuntuu kuin mä olisin nukkunut ja nähnyt vaan unta siellä olemisesta. Musta ei tunnu todelliselta tunnelbana-ajelut tai skumpan litkiminen puistossa. Mikään siitä ei tunnu todelliselta. Paitsi se ahdistus, joka peitti kaiken alleen.
Enkä mä haluais olla tällainen. Mä en ole melkein viiteen vuoteen ollut missään tekemisissä sen ihmisen kanssa. Miten mä vieläkin annan sen tehdä näin mulle? Miten monta kertaa mä olen jo kuvitellut päässeeni yli kaikesta siitä paskasta, mitä se mulle teki. Mitä mä annoin sen tehdä mulle. Miks vitussa mä annoin sen tehdä niin mulle. Miks mä en vaan kävellyt pois, miks mä en lähtenyt. Ainoa, mikä mua nyt vois lohduttaa, on se, että se ei ikinä saa tietää mun vieläkin miettivän näitä.
Paremmin tietävät kertoi, jos ei se tapa niin se vahvistaa.
No comments:
Post a Comment